Pääkirjoitus
Jyrki Räikkä
Työllä terveeksi

Kuntoutusta ei pidä tarjota pakkohoitona.

MEDIKALISOITUVA yhteiskuntamme on luokittelemassa työttömyydenkin sairaudeksi. Tähän viittaa ainakin raportti, jonka aktiivista sosiaalipolitiikkaa hahmotellut työryhmä luovutti viime perjantaina sosiaali- ja terveysministeri Maija Perholle (kok.). Riitainen työryhmä – raporttiin kirjattiin viisi eriävää mielipidettä – on innovoinut kuntouttavan työllistämisen mallia.
    Kuntouttaminen leviää siis vuodeosastoilta ja fysioterapeuttien vastaanotoilta työvoimatoimistoihin. Suomeksi hanke tarkoittaa sitä, että syrjäytymisuhan alaisille pitkäaikaistyöttömille järjestetään puoleksi vuodeksi 1–5 päivänä viikossa työtehtäviä, joiden avulla heidän toivotaan pääsevän jälleen työelämän syrjään kiinni.

Työryhmä nimittää kuntouttavaa työllistämistä sosiaalibyrokratian eufemistisella kielellä "viimesijaiseksi palvelukokonaisuudeksi", eli keinoksi, jota käytetään vasta sitten, kun muut metodit eivät tepsi. Sitä ennen syrjäytymisuhan alaisille työttömille laadittaisiin työnhakusuunnitelma, sitten suunnitelma työnhakuvalmiuksien parantamiseksi ja lopulta niin sanottu aktivointisuunnitelma, jonka perusteella kuntoutettavalle etsitään tarvittaessa kuntoutustyöpaikka.
    Ajatuksena työttömien yksilöllisten kykyjen tarpeiden kartoitus ja suunnitelman laatiminen sen pohjalta kuulostaa hyvältä, vaikka edellä esitetty monipolvinen menettelytapa vaikuttaakin kankealta. Toinen kysymys sitten on, kuinka yksilölliseen palveluun työhallinto käytännössä kykenee. Raportissa ei ole selkeästi arvioitu esimerkiksi sitä, millaiset kustannuspaineet aloitteen toteuttaminen kohdistaisi työvoimahallintoon. Ellei kuntoutustyöhön osoiteta riittävästi varoja, kuntouttamisen voimavarat täytyy nipistää muilta sektoreilta – ellei kuntouttamispykälä jää sitten kuolleeksi kirjaimeksi.

Porkkana saattaakin helposti nahistua ja kuivettua kepiksi. Ehdotuksen kova ydin on nimittäin se, että viime kädessä kuntoutustöistä kieltäytymisestä rangaistaan: perusteeton kuntoutuksesta kieltäytyminen leikkaisi ensimmäisellä kerralla viidenneksen ja toisella kerralla 40 prosenttia toimeentulotuen perusosasta. Työmarkkinatuen kuntoutuksesta kieltäytyvä menettäisi kahdelta kuukauden ajalta. Myönteinen kannustinkaan ei päätä huimaa: kuntoutustyöstä maksetaan vain 30 markan päivittäistä lisäkorvausta.
    Työvelvollisuutta sisäänajavien sanktioiden luominen on jo periaatteessa arveluttavaa. Kuntouttava työllistäminen saataakin osoittautua Troijan hevoseksi, jonka sisässä sosiaaliturvan vastikkeellistamista tuodaan hallintoon sisään.
    Työhön pakottaminen minimiturvan leikkauksen uhalla on huono keino, sillä luultavasti se pikemminkin lisää sekä työttömän että yhteiskunnan pahoinvointia kuin poistaa sitä. Pahimmassa tapauksessa kuntouttava työllistäminen tarjoaa vain hanttihommia, joita työn tekijä ei halua eikä teettäjä tarvitse. Toisaalta jos työ osoittautuu tarpeelliseksi, pilkkahinnalla työskenteleviä kuntoutettavia voidaan käyttää korvaamaan työ- ja virkasuhteista henkilökuntaa. Vaarasta tulee vielä todellisempi, jos kuntoutusvelvollisuus annetaan haluttomien kuntien kontolle, kuten on suunniteltu.

Pitkäaikaisesta työttömyydestä muodostuu herkästi noidankehä, josta työttömän on vaikea omin voimin vaikea päästä pois. Yhteiskunnan pitääkin kehitellä ratkaisuja kierteen katkaisemiseksi, mutta pakkotyö nälkäpalkalla on vaivaan väärä lääke. Työttömien määrä on tosin laskussa, mutta tämän – toistaiseksi – hupenevan joukon ihmisarvoa pitää kunnioittaa heidän joukkovoimansa vähenemisestä huolimatta. o



ETUSIVULLE