Kirjeitä ja keskustelua / Vihreä Lanka 29.9.2000

Kirjeet
Tekeekö mieli sanoa? Kirjoita Lankaan, mutta lyhyesti. Tarvittaessa toimitus lyhentää tekstiä. Nimimerkkikirjoituksia emme mielellämme julkaise.
Osoite: Runeberginkatu 5 B, 9. krs
00100 Helsinki
Fax: (09) 5860 4124
Sähköposti: lanka@vihrealanka.fi
Pienestä Suomesta ei saa Kaupungin-
teatterin Punahilkkaa!

Viime Vihreän Langan artikkeli näytti Pienen Suomen pakkofuusion lapsiuhrina, josta lempataan puolet tekijöistä työttömiksi. Helsingin kaupunginteatteri ei odottanut huivi päässä kuolaten tilaisuutta nielaista Pieni Suomi. Sen olisi mielellään nähty jatkavan omillaan. Se ajoi silti konkurssiin, eikä saanut enää lisää luottoa. Ongelmia ei olisi ratkaissut isokaan rahatukku. Miksi kaupunginteatteri huolii Pienen Suomen?
    ”Noin puolet Pienen Suomen työntekijöistä menettäisi fuusiossa työpaikkansa”, kirjoittaa Lanka. Jos kaupunginteatteri sanoisi fuusiolle ei, kaikki menettäisivät työnsä. Olisiko lopuilla, kodittomilla, sijaa niiden vapaiden, teatterilainsuojattomien ryhmien parissa, jotka virattomina, avustuksettomina ja tilattominakin tuottavat kaupungillemme tasokasta teatteria?

”En ole innostunut fuusiosta. Isossa talossa voidaan suosia 'varmoja nakkeja', sanoo Katja Krohn. Ajatus pienen teatterin suuremmasta taiteellisesta vapaudesta ja laadusta perustuu sille oletukselle, että ”pappa betalar”. Kuten Krohn sanoo, lasten laatu on kallista, kun myös lippujen on oltava halpoja. Jo kiinteät kustannukset tekevät vaikeaksi tuottaa edes pienin tappioin pyörivää lastenteatteria.
    Pienen yksikön oma näyttämö, tekniikka, puvustamo, hallinto ja talous sekä rahkeisiin nähden suuri vakituinen henkilöstö asettavat huimat yleisöpaineet. Kolmen eri koon näyttämön kaupunginteatterissa on enemmän varaa kokeilla ja epäonnistua kuin yhden pienen näyttämön Pienessä Suomessa, jonka yksikin epäonnistuminen ajoi tuon tuosta vararikon partaalle – ja lopulta partaalta. Resurssien jakaminen kaupunginteatterin muun tuotannon kanssa jättää enemmän varaa lastennäytelmien idätykseen. Kassavarmat ”nakit” – Peter Panit, Pikku Heidit ja Pepit ovat pikemminkin pienten uhka – mutta myös mahdollisuus. Niitä on esitettävä sopivassa suhteessa etulinjan uudistuotantoihin.

Katja Krohn sanoo kehityksen kulkevan pieniin ryhmiin päin. Kaupunginteatterin sisällä toimii jo monta varsin itsenäistä ryhmää ja prosessia. Tanssiryhmällä on pitkään ollut oma johto, tiimi ja profiili, vaikka se tukee myös ”perinteisiä” teatteriesityksiä. Ohjaaja- ja muita vierailijoita käytetään jo aika runsaasti, ja nämä rakentavat yhä useammin omat tuotantotiiminsä. Se, mikä vielä näyttää suurelta laitosteatterilta, on yhä enemmän tuottajaorganisaatio, jonka sisään ja oheen rakentuu sekä talon omaa väkeä että ”ulkopuolisia” tekijöitä sisältäviä ryhmiä.
    Kaupunginhallituksen maanantainen päätös vaatii itsenäisen lastentuotannon säilyttämistä myös fuusion jälkeen. Niin on välttämätöntä tehdä myös sen suuren lastenproduktiomäärän takia, johon kaupunginteatteri fuusiossa sitoutuu. Tähän tarvitaan oma vastuuryhmä. Jos kaupunginteatteri ei jossain vaiheessa anna tällaiselle lastenteatterille tilaa, on se mellakan paikka. Nyt on turha olla leimasin kädessä.

Pienen Suomen yhdistäminen toiseen, konkurssissa olevaan teatteriin (Vihreä Omena) ei olisi karistanut näitä kumpaakaan ongelmistaan. Ei kaikki silti luisu suurten syliin. Tanssiteatteri Hurjaruuth on jo vuosia pystynyt syvään ja suosittuun lastenteatteriin ilman budjettikatastrofeja. Heidän Kaapelitehtaansa ei ole yhtään Pienen Suomen Itä-Pasilaa helpommassa paikassa. Menestyksen salaisuus on hyvä juttu, olipa se uusi ja vieras tai vanha tuttu. Pieni Suomi ansaitsee silti paikan Helsingin sydämessä, käden ulottuvilla. Kaupunginteatteri on lähempänä katsojia kuin Itä-Pasilan näyttämö, ja tarjoaa suoran jatkon lapsikatsojista aikuisiksi.

David Pemberton
david.pemberton@yvi3d.fi
Teatterisäätion (kaupunginteatterin) hallituksen jäsen (vihr.) ja Pienen Suomen entisen edustajiston jäsen



Kassit ja selkäreput

Ekologista selkäreppua on vaikea mitata. Michael Lettenmeierin taannoinen muovikassin ja puuvillakassin vertailu missasi mielestäni pari pointtia. En lähde laskeskelemaan hankkimatta jäävien roskapussien vähentävää vaikutusta muovikassin syntitaakkaan (miksei muuten tämä termi kelpaa?), vaan keskityn kauppakassin perustehtävään.
    Kantovälineen kanniskelu ei ole kellekään pääasia, ellei sitten sille laitapuolen turkulaiselle joka seitkytluvulla mittaili Hämeenkatua käsissään parikymmentä likaantunutta muovikassia – täynnä muovikasseja. Tärkeintä on tietenkin tietyn tilavuuden omaavien ostosten sujuva siirtäminen paikasta toiseen.
    Selkäreppulaskelmiin sietää sisällyttää kassin koko. Minun puolestani muovisen ja kankaisen version keskikoko voidaan olettaa samaksi, mutta vain yhdellä ehdolla. Puuvillakassia ei passaa pestä kertaakaan sen vuoden aikana, jolloin sitä on Lettenmeierin laskujen mukaan käytettävä joka toinen päivä muovikassivaihtoehdon voittamiseksi.
    Menin – hölmö – pesaisemaan erään kauppaketjun logolla kirjaillun kangaskassin, kun olin kuljettanut kotoa kierrätystavaraa kaupan tuulikaappiin. Kassin pinta-ala pieneni piruvie kolmanneksen ja (jos säteet ja piit oikein asettelin) tilavuus tasan puolet.
    Osta siis kaksi omantunnonvaimenninta, jos haluat välttää laitapuolen kulkijan leiman. Ratkaisu edellyttää, että puuvillapussukka kestää liki neljäsataa käyttökertaa. Näkis vaan edes sata reissua kokeneen kassin.
    Lienee parasta unohtaa kangaskassivihertely ja tyytyä sittenkin muovikasseihin – ellei ekologisia selkäreppuja pikimmiten ilmaannu myyntiin.

Ilpo Ilves



ETUSIVULLE