Viikon visiitti
Tuomas Savonen
Nostalgian kourissa

70-luvun sankarit kummittelevat nykyajassa.

MITÄ LÄHEMMÄS Urho Kaleva Kekkosen syntymän 100-vuotisjuhlaa tullaan, sitä kiivaammaksi käy Lepikon torpan kasvatin ympärillä kohiseva mediamyllytys. Lehdet ovat jo viikkoja etsineet uusia näkökulmia UKK:n persoonaan. Jo entuudestaankin runsas Kekkos-kirjallisuus karttuu lähes viikottain, ja kaljupäistä valtionpäämiestä tarkastelevia televisiosarjoja on syksyn mittaan tarjolla useita.
    Silmiinpistävää buumissa on se, että Kekkosesta eivät kirjoita vain Juhani Suomen ja Paavo Haavikon kaltaiset vihaiset vanhat miehet, vaan kynään ovat tarttuneet myös nuoren polven skribentit. Urkki-myytti elää vahvasti nuorison keskuudessa; siitä todistaa myös ”maan johtavan lastenlehden”, Helsingin Sanomien Nyt-liitteen julistama Kekkos-näköiskilpailu.
    Moisen ilmiön voisi tietysti ohittaa postmodernilla olankohautuksella, mutta mentaliteettihistorian harrastelija ryhtyy helposti pohtimaan syvempiä syitä yhtäkkiseen nostalgia-aaltoon.

Kekkosen neljännesvuosisadan mittainen valtakausi oli leimallisesti hyvinvointivaltion rakentamisen aikaa, ja sellaisenaan melkoinen vastakohta globalisaation puristuksessa tuskailevalle nyky-Suomelle. Siinä missä Suomen sisäpolitiikkaakin määrittävät nykyisin kasvottomat markkinavoimat ja etäiset EU-instanssit, Tamminiemen urheileva isäntä personifioi maansa poliittista päätöksentekoa.
    UKK oli turvallisuutta janoavan kansakunnan isähahmo niin sisä- kuin ulkopoliittisestikin. Idänpolitiikan takuumies pystyi välttämään hallitusmuodon määräämät presidentinvaalitkin vetoamalla naapurisuhteiden häiriöttömään jatkumiseen. Menestyksekäs Ety-kokous lisäsi Kekkosen hahmoon ripauksen kansainvälisen suurmiehen karismaa.
    Sisäpoliittisesti Kekkosen omaksuma lujakätisen patriarkan rooli konkretisoitui selvästi vuoden 1975 ”hätätilahallituksen” luomisessa. Nykynäkökulmasta on lähinnä tragikoomista, että työttömyyden torjumiseksi väkisin kokoonrunnatun hallituksen nimittämisen aikaan maan työttömyysaste jäi selvästi alle kolmen prosentin; nykyinen 10 prosentin tietämillä huiteleva työttömyysaste on muuttunut jo niin itsestäänselväksi tosiseikaksi, ettei se anna markkinavoimien kenraalikuvernöörinä toimivalle Sauli Niinistölle aihetta enempiin toimenpiteisiin.

Samanaikaisesti Kekkosen kanssa on noussut muotiin toinenkin 70-luvulle viittaava hahmo. Rauli Badding Somerjoki on noussut kuin tyhjästä ennennäkemättömään suosioon. Myös Baddingin suosiolle voi hyvällä mielikuvituksella löytää mentaliteettihistoriallisia selityksiä.
    Somerolta maaltamuuton huippuvuosina Helsinkiin siirtyneen hintelän ja ujon, horjuvalla äänellä laulavan Baddingin voi tulkita tietoyhteiskunnan rakennemuutoksissa kamppailevan nykyihmisen epävarmuuden kiteytymäksi. Siinä missä Kekkosen hahmo vastaa yhteiskunnallisen isähahmon kaipuuseen monimutkaisessa maailmassa, Baddingin värisevä olemus tarjoaa mahdollisuuden heikkouden tunteiden purkamiseen.

Todennäköistä kuitenkin on, että Kekkos-vitsikirjaa Helsingin juhlaviikkojen loppuunmyydyssä Badding-illassa selaileva trendihai ei analysoi diggailunkohteidensa taakse kätkeytyviä historiallisia merkityksiä, vaan nautiskelee juhlatunnelmasta ilman sen kummempaa kontemplaatiota.
    Sekä Kekkosen että Baddingin kohtaloksi on koitunut ranskalaisfilosofi Jean Baudrillardin jo vuosia sitten hahmottelema semioottinen kehityskulku: molemmat hahmot ovat joutuneet kaikennielevän kulttuurikoneiston jauhamiksi, alkuperäisestä taustastaan tyystin irrotetuiksi merkeiksi ilman merkitystä, raaka-aineeksi kaupallisen mediateollisuuden loputtomaan symbolikarnevaaliin.

Median muotihahmot vaihtuvat sukkelaan. Kenties jo vuoden päästä kaikkialla soi Jukka Kuoppamäen musiikki ja lehdissä etsitään vimmatusti Kalevi Sorsan kaksoisolentoa. o




ETUSIVULLE