Viikon visiitti
Roosa Meriläinen
Amerikan malliin

Yhdysvalloissa ympäristöpolitiikalta puuttuu johtajuus.

TÄNÄ KESÄNÄ minulla on ollut ilo saada tutustua yhdysvaltalaiseen ilmastopolitiikkaan oikein paikan päällä. Lähtiessäni matkalle ystäväni naureskelivat, että riittääköhän siellä ympäristöpolitiikkaa kolmen viikon ohjelmaksi asti.
    Kysymys onkin kaksipiippuinen. Federaation tasolla – mikä tarkoittaa myös Yhdysvaltojen kykyä toimia kansainvälisillä foorumeilla – ilmastopolitiikkaa ei näyttänyt liiemmin olevan. Kongressi on jopa kieltänyt kaiken, mikä saattaisi etäisesti vaikuttaa Kioton sopimuksen täytäntöönpanolta. Paikalliset poliitikot ja virkamiehet selittivät, että kongressille Kioto näyttäytyy askeleena kohti maailmanhallitusta ja Yhdysvaltain itsenäisyyden heikentymistä.

Eurooppalaisen ryhmän mukana kiersin senaatista edustajainhuoneeseen ja ministeriöstä toiseen etsien visiota siitä, miten Yhdysvallat voisi mahdollisesti osallistua ilmastotalkoisiin –joko Kioton merkeissä tai muuten.
    Senaatissa minulle kerrottiin, että senaattorien suurin haave on päästä eläkkeelle. Valkoisen talon edustaja kertoi, että Bill Clinton on kyllä vaihtanut taloon energiaa säästävät lamput, ja muutenkin herrat Clinton ja Al Gore tekevät kaikkensa, mutta republikaanit tekevät kaiken mahdottomaksi. Republikaanit taas kertoivat, että kyllä ilmastopolitiikka etenee, jos republikaanit voittavat presidentinvaalit.
    Tutkijoilta kuulimme, että Yhdysvaltain poliittinen järjestelmä nyt vain on sellainen, että se ei kykene puuttumaan globaaleihin ongelmiin, mutta maassa on sentään edistyksellinen tupakkapolitiikka, jota Eurooppa ja sen ”presidentti” Romano Prodi saisivat kadehtia. Lisäksi meitä muistutettiin, etteivät tutkijat ole yksimielisiä siitä, onko ilmastonmuutos totta vai ei. Miksi siis poliitikotkaan olisivat yksimielisiä?

Jäin ihmettelemään, mistä voisi löytää ne ihmiset politiikan huipulta, joilla olisi näkemys, miten poliittinen järjestelmä taipuisi paremmin tunnistamaan ympäristöongelmia ja puuttumaan niihin. Jäin kaipaamaan poliittista johtajuutta, jota olin luullut Yhdysvalloissakin olevan.
    Löyhän federaation etuja on kuitenkin se, että paikallisesti osavaltiot saattavat toteuttaa hyvinkin edistyksellistä politiikkaa. Yhdysvaltain ympäristöpolitiikan koelaboratoriossa Kaliforniassa aavikkolaaksojen tuulifarmit ovat jatkuvat silmänkantamattomiin – tosin tuulivoima kattaa vain häviävän pienen osan kultaisen osavaltion jättimäisestä energiankulutuksesta.
    Texasin konservatiivinen imago sai silmissäni pahan kolauksen, kun sain tietää laista, jonka mukaan yritysten täytyy siirtymäajan jälkeen kyetä todistamaan, että kymmenen prosenttia niiden käyttämästä sähköstä tuotetaan uusiutuvalla energialla. Metsäisessä Mainessa viidesosa energiasta tuotetaan hakkeella.

Toisaalta paikallisella tasolla oli nähtävissä sama poliittinen kyvyttömyys puuttua ympäristöongelmiin kuin federaatiotasollakin. Paikallisesta ympäristöhaitasta sukeutuu terveyskatastrofi vasta seuraavalla kaavalla: lapset sairastelevat, isä kuolee syöpään, ilma on niin mustaa, että valkokaulustyöntekijät vaihtavat pari kertaa päivässä paitaa pitääkseen kauluksensa valkoisina. Kansanliike nousee vaatimaan tekoja. EPA (Environmental Protection Agency) tulee ja nostaa syytteet saastuttajia vastaan ja käynnistää jättimäiset puhdistustyöt. Saastunut alue siivotaan tarkasti ja federaatiorahalla, tehtaisiin pistetään suodattimia ja elämänmeno jatkuu suurin piirtein entisellään.
    Kuten yksi EPA:n suurhankkeen, Chattanooga Creekin puhdistuksen, osallisista sanoi: ”Mikään ei tässä maassa muutu ennen kuin ihmiset saadaan nousemaan autoistaan. No, omassa kolmen hengen perheessäni on viisi autoa.” o

Kirjoittaja on Tampereen vihreiden puheenjohtaja.



ETUSIVULLE