Pääkirjoitus
Jyrki Räikkä
Perusta horjuu

Kun federalismia ajetaan Eurooppaan, sen pitää tulla sisään pääportista eikä kyökin kautta.

BRYSSELISSÄ on kokoontunut viime vuoden lopulta lähtien EU-maiden edustajien neuvottelukunta, jonka tehtävänä on valmistella Euroopan unionille perusoikeusasiakirja. Asiakirjan velvoittavuuden aste on toistaiseksi avoin kysymys: esimerkiksi Saksa on halunnut, että perusoikeusasiakirjasta tulee juridisesti sitova, kun taas Suomi on monien muiden pienempien jäsenmaiden tavoin lähtenyt siitä, että asiakirjan tulee olla pelkästään poliittinen julistus. Asiakirjan luonteesta päätettäneen hieman takaperoisesti joulukuisessa Nizzan huippukokouksessa – neuvottelukunta siis tekee työtään tietämättä sitä, millaisena paperina asiakirjaa lopulta kohdellaan.
    Vaikka perusoikeusasiakirjasta tehtäisiin vain poliittinen julistus, se muodostaa pohjan mahdollisesti myöhemmin hyväksyttävälle, juridisesti sitovalle asiakirjalle. Jo poliittista julistustakin EY-tuomioistuin tulee todennäköisesti käyttämään oikeuslähteenään.
    Neuvottelukunnassa istuva kansanedustaja Tuija Brax (vihr.) on julkisuudessa toistuvasti korostanut, että perusoikeusasiakirja merkitsee joka tapauksessa askelta kohti unionin yhteistä perustuslakia ja sille nojautuvaa liittovaltiota. Saman asian ovat hieman häveliäämmin myöntäneet myös hallituksen EU-politiikan keskeiset tekijät, pääministeri Paavo Lipponen ja ulkoasiainministeri Erkki Tuomioja, mutta tästäkään huolimatta asiasta ei näytä viriävän kunnollista kansalaiskeskustelua. Tämä toki sopii suomalaisen Eurooppa-politiikan pitkään linjaan: asiat otetaan julkiseen käsittelyyn vasta sitten, kun vaivihkaa omaksutulla kurssilla päädytty ota tai jätä -tilanteeseen.

Euroopan yhdentymisen logiikka vaikuttaa vastaansanomattomalta. Tien päässä siintää eurooppalainen liittovaltio yhteisine rahoineen, puolustuksineen ja perustuslakeineen: kysymys on vain siitä, kuinka nopeasti, millä ehdoilla ja kenen voimin tavoitteeseen edetään.
    Toisaalta juuri nämä pienet mutta tärkeät kysymykset ratkaisevat sen, miltä unioni näyttää kansalaistensa silmissä. Jos esimerkiksi lopullisessa perusoikeusasiakirjassa ei määritellä riittävän selkeästi ja laajasti eurooppalaisten oikeuksia, tulevan perustuslain pohjaa valetaan hyvin hyllyvälle pohjalle. Vaikeaksi kattavan määrittelyn tekee käytännössä se, että etenkin käsitykset sosiaalisista oikeuksista poikkeavat suuresti toisistaan Pohjoismaissa ja Etelä-Euroopassa.
    Vaarallinen piirre perusoikeusasiakirjassa on sekin, että ilman riittäviä suojalausekkeita se saattaa jossain vaiheessa juridiseksi sitovaksi muuttuessaan syrjäyttää Euroopan ihmisoikeussopimuksen: EU-oikeuden kun katsotaan menevän kansallisten ja kansainvälisten normien yläpuolelle. Jos perusoikeusasiakirja jää sisällöltään suppeaksi tai epämääräiseksi, tämä merkitsisi pahimmassa tapauksessa kansalaisten perusoikeusturvan heikkenemistä. Rinnakkaiset perusoikeusnormistot voivat johtaa myös siihen, että perus- ja ihmisoikeuksia ryhdytään määrittelemään eri tavoin Euroopan unionin sisä- ja ulkopuolella.

Perusoikeusasiakirjassa kohtaavat abstrakti juridiikka ja federalistiset intohimot. Yhtälö on vaarallinen: hämmästyttävästä yksisilmäisyydestä viestii esimerkiksi Tuija Braxin havainto siitä, että esimerkiksi monet saksalaiset pitävät perusoikeusasiakirjan nopeaa hyväksymistä ja laajaa sitovuutta itse asiakirjan sisältöä tärkeämpinä kysymyksinä. Tämä ajajattelutapa ei valitettavasti ole vieras Saksan vihreillekään.
    Euroopan integraatiossa on alati vahvistuvia viitteitä siitä, että vauhti ylittää tosiasialliset valmiudet. Unionin legitimiteetin kannalta on kuitenkin olennaista, että kansalaisilla ovat sekä tiedon että tunteen tasolla lujat siteet "eurooppalaiseen projektiin". Perusoikeusasiakirjakin kaipaa perusteellista kypsyttelyä ennen kuin se muurataan EU-valtion perustaksi: korttitaloa ei kannata korottaa betonikerroksilla. o



ETUSIVULLE