Pääkirjoitus
Jyrki Räikkä
Vaurauden taakka

Omaisuudesta luopuminen tuottaa valtiolle tuskaa.

VALTIONYHTIÖT käyvät parhaillaan läpi historiansa suurinta murrosta. Yhtiöiden heikko markkinauskottavuus ja niiden hallinnossa ilmenneet ongelmat ovat kiihdyttäneet halua vähentää valtion omistusta yhtiöissä tai jopa luopua siitä kokonaan. Tässä ilmanalassa talouspoliittinen ministerivaliokunta antoi keskiviikkona eduskunnan käsiteltäväksi suunnitelman valtion omaisuusosuuden alentamisesta kaikkiaan kahdeksassa yhtiössä: jos eduskunta hyväksyy hankkeen, valtioneuvosto voisi harkintansa mukaan luopua kokonaan viiden valtionyhtiön omistuksesta ja alentaa valtion omistusosuutta kolmessa muussa yrityksessä. Esitys on tuskin viimeinen lajissaan.
    Valtion yhtiöomaisuuden säilyttäminen ei ole itseisarvo, kuten ei ole valtio-omaisuudesta luopuminenkaan. Ammattiyhdistysliike herkesi heti vaistomaisesti barrikadeille, mutta valtion omistuksesta ei ole viime aikoina ollut työpaikkojen turvaajaksi: esimerkkeinä Posti ja Leonia, joista kumpikaan ei ole edes pörssiyhtiö – vielä.

Poliitikkojen voimattomuus Postin ja Leonian konttorien alasajon yhteydessä ei anna paljon toivoa siinäkään mielessä, että valtionyhtiöt voisivat taata asiakkailleen peruspalvelujen säilymisen entisessä laajuudessaan. Toisaalta Postilla ei olisi liiketaloudellista intressiä edes lakkautettavia konttoreja korvaavien järjestämien kehittämiseen, ellei valtio omistajana pitäisi peruspalveluvelvoitteista kiinni. Valtio-omaisuuden vaalimisessa voi siis olla järkeäkin: hankalaksi muodostuu vain se, millä kriteereillä rajaa käydään yksityistämiseen kannustavan sijoittajaintressin ja omistuksen säilyttämisen legitimoivan yhteiskunnallisen edun välillä. Esimerkiksi energiayhtiöiden kohdalla kysymys on melkoisen kiharainen.
    Ylipäätään valtionyhtiöiden yhteiskunnallisten ja liiketoiminnallisten tavoitteiden yhdistäminen tulee entistä vaikeammaksi. Esimerkiksi Euroopan unioni vaatii selkeästi, että valtion omistamien yhtiöiden pitää toimia samalla tavalla kuin muidenkin osakeyhtiöiden: niiden on muun muassa jaettava osakkailleen markkinoilla vertailukelpoista osinkoa.
    Kauppa- ja teollisuusministeriö onkin ottanut lähtökohdakseen "shareholder value -ajattelun, jota toteutetaan stakeholder-hengessä”: osinkotuottoon ja omistuksen arvoon tähdätään siis siten, että myös asiakkaiden ja henkilöstön edut otetaan huomioon. Tiedon lohdullisuutta himmentää ainoastaan se, että ministeriö perustelee eettistä otetta vain sijoituskohteen houkuttelevuuden lisäämisellä.

Kauppa- ja teollisuusministeriö on myös ajamassa alas hallintoneuvostoja niissä yhtiöissä, joissa valtio on mukana lähinnä sijoitusmielessä. Hanke on perusteltu, sillä varsinkin pörssiyhtiöissä kansanvaltaisen kontrollin välineiksi tarkoitetut hallintoneuvostot ovat muuttuneet kumileimasimiksi. Vaikka hallintoneuvostot saavat valtionyhtiöistä tarkkaa tietoa, ne eivät voi hyödyntää sitä julkisessa keskustelussa: sisäpiirisäännökset ja lain vaatimukset kaikkien osakkeenomistajien tasapuolisesta kohtelusta aiheuttavat sen, että hallintoneuvoston jäsenistä tulee tietonsa vankeja.Yleensä heillä ei ole myöskään valmiuksia tai asiantuntemusta käsitellä saamaansa tietoa, sillä heidät on valittu tehtävään vain poliittisina edunvalvojina.
    Hallintoneuvostoilla on vielä paikkansa Yleisradion ja VR:n kaltaisissa julkisen palvelun valtionyhtiöissä, mutta pelkästään liikevoittoon tähtäävien yritysten hallintoneuvostoista kansanedustajien pitäisi pystyä luopumaan – etenkin nyt, kun kansanedustajien palkankorotus kompensoi hallintoneuvoston kokouspalkkioiden menetystä. Myös valtion sijoitusintressien valvonta on tärkeää, mutta valvonnankin on oltava läpinäkyvää ja sen on kestettävä julkisuuden päivänvaloa. o



ETUSIVULLE