Pääkirjoitus
Jyrki Räikkä
Siviilit päälle

Kriisinhallinta on liian tärkeää jätettäväksi sotilaille, eikä ympäristötuhojen torjuntaakaan pidä unohtaa.

SUOMEN JA RUOTSIN ulkopoliittinen kumppanuus tiivistyi 1990-luvun jälkipuoliskolla, kun tuolloiset ulkoministerit Tarja Halonen ja Lena Hjelm-Wallen tekivät lukuisia yhteisiä ulko- ja turvallisuuspoliittisia aloitteita. Ensimmäinen niistä oli huhtikuussa 1996 muille EU-maille jätetty muistio, jossa ministerit esittivät unionin roolin vahvistamista kriisien hallinnassa ja ehkäisemisessä.
    Sittemmin kriisinhallinta on kulkenut hurjaa laukkaa eteenpäin: Helsingin huippukokouksessa viime joulukuussa unionimaat päättivät 60 000 hengen kriisinhallintajoukon perustamisesta vuoteen 2003 mennessä. Matkalla hanke on kuitenkin saanut varsin sotilaallisia sävyjä: jotkut pelkäävät, että kriisinhallinnasta on tulossa vain suojaväritetty yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan kärki, joka ajan mittaan johtaa EU-maiden täydelliseen sotilaalliseen liittoutumiseen – ehkä jopa Nato-sateenvarjon alla.
    Kun Suomen ja Ruotsin lanseeraama hanke uhkaa saada toisenlaista sisältöä kuin alun perin oli tarkoitus, maiden nykyisillä ulkoministereillä Erkki Tuomiojalla ja Anna Lindhillä on muitakin painavia syitä yhteiseen esiintymiseen kuin hyvin alkaneen yhteistyön rattaiden pitäminen rasvattuna. Vappuaattona Helsingin Sanomissa julkaistussa artikkeleissa ministerit korostivat siviilikriisinhallinnan merkitystä konfliktien ratkaisussa ja ennaltaehkäisyssä.

Ministerit näyttävät periaatteessa hahmottavan siviilikriisinhallinnan kentän periaatteessa varsin laajaksi, sillä he käyttävät esimerkeinä niin Mosambikin tulvia kuin Turkin maanjäristystäkin. Tämä on ilahduttavaa, mutta käytännössä Tuomioja ja Lindh syventyvät läheisempään ja perinteisempään ongelmakenttään: Kosovon maakuntahallinnon jälleenrakentamiseen, etenkin alueen poliisipulan poistamiseen.
    Kosovosta on tullut kriisinhallinnalle sekä uskottavuuskysymys että koelaboratorio. Siksi on ymmärrettävää, että myös siviilikriisinhallinnan konkretiaa kehitetään ensisijaisesti tässä ympäristössä ja siten, että ensimmäiset askeleet otetaan juuri järjestyksenpitovelvollisuuden laajentamisessa siviilipuolelle. Käynnistysvaikeuksilta ei sittenkään vältytä: esimerkiksi suomalaisten poliisien koulutus ei vielä anna kehuttavia valmiuksia kansainvälisiin tehtäviin, kun monikulttuurisuuden sisäistäminen tuottaa vaikeuksia kotimaisissakin poliisitoimen arkirutiineissa.

Kriisinhallinnan kehittäminen saattaa vaatia hitaasti kiiruhtamista. On silti jossain määrin huolestuttavaa, etteivät Tuomioja ja Lindh lausu yhteisessä aloitteessaan halaistua sanaa ympäristökriisien hallinnasta. Ympäristötuhojen torjunta liittyy kuitenkin usein suoraan laajempien yhteiskunnallisten konfliktien ratkaisuun ja jälleenrakennukseen, myös entisen –ja nykyisen – Jugoslavian alueella.
    Ympäristötuhojen torjuntamekanismeja olisikin kehitettävä muun siviilikriisinhallinnan ohella. Jos erillisten ”vihreiden barettien” joukko-osaston luominen osoittautuu käytännössä mahdottomaksi, muille kriisinhallinnan tarpeisiin koulutettaville siviileille ja sotilaille on annettava valmiuksia myös ympäristötuhojen torjuntaan.
    Vaikka katastrofitilanteissa maat yleensä lainaavat henkilöstöä ja kalustoa yli rajojen, liikkeellelähtö on vielä liian hidasta.Ympäristötuhojen torjunnan ammattilaisista koostuvien "vapaapalokuntalaisten” reservin valmiustilaa ja reagointivalmiutta onkin syytä tehostaa. Olennaista on myös ympäristökatastrofeja koskevan tiedotuksen parantaminen, kuten esimerkit Tshernobylistä Tiszaan todistavat. o



ETUSIVULLE