Pääkirjoitus
Jyrki Räikkä
Putkinäköä haittaa

Yliopistojen tuloskunto ei pysy yllä vedellä ja leivällä.

OPETUKSEN antajat ja sen saajat ovat yliopistolaitoksen historian saatossa nahistelleet toisinaan keskenäänkin, mutta huoli yliopistojen perusrahoituksen näivettymisestä on nyt saanut opiskelijat, opettajat ja yliopiston muun henkilöstön rikkoutumattomalta vaikuttavan yhteisrintamaan. Jopa yliopistojen rehtorit hakivat kansalaistottelemattomuuden mallia, kun he maaliskuun lopussa uhkasivat jättää vuoden 2001 tulossopimukset allekirjoittamatta.
    Yliopistojen ahdinko ei näy yhdellä silmäyksellä tilastoista, sillä määrärahojen reaalitaso on pysynyt samansuuruisena koko 1990-luvun ajan. Valtiovarainministeriön logiikalla yliopistot ovat nauttineet jopa erivapauksista verrattuna useimpiin muihin valtion virastoihin ja laitoksiin, joiden määrärahoja on lamavuosina selvästi supistettu.
    Yliopistojen toiminta on kuitenkin viime vuosikymmenellä kasvanut rajusti: vuoden 1991 ja 1998 välillä opiskelijamäärä kasvoi 27 prosenttia, maisterintutkintojen määrä lisääntyi 35 prosenttia, ja tohtorinväitösten määrä lähes tuplaantui 88 prosentilla. Tutkintoa kohden mitattuna rahoitus onkin laskenut liki kolmanneksen vuosikymmenessä. Silti lähivuosien tutkintotavoitteita on edelleen nostettu vailla parempaa tietoa rahoitustilanteen kohenemisesta.

Suomalaisen korkeakoululaitoksen tietotaito ei tyhjene yhdessä suuressa pamauksessa, vaan hiljaisesti pihisten. Työt kasautuvat jo ennestään stressaantuneelle ja työpaikkojensa jatkuvuudesta huolestuneelle henkilöstölle. Opiskelijat turhautuvat ohjauksen puutteeseen ja ahdistuvat etenkin ajallisesti tiukentuneiden tutkintotavoitteiden paineessa, kun kurssikirjojen saatavuus kirjastosta on heikentynyt eikä tutkintoon vaadittavia kursseja välttämättä järjestetä edes vuosittain. Kun myös ATK- ja tutkimuslaitteistot vanhentuvat yliopistoväen käsiin, yliopisto muuttuu vähitellen tietoyhteiskunnan edelläkävijästä perässähiihtäjäksi.
    Karsinta ei erottele rikkaruohoja kukista: akateemisen aluskasvillisuuden kulottaminen vähentää sitä diversiteettiä, josta tieteen tason ylimmäksi mittareiksi nostetut tieteen huippuyksiköt ja -yksilöt versovat. Saattaa mennä kymmeniäkin vuosia, ennen kuin perustutkimuksen rappio näkyy tieteenalan korkeimmalla huipulla, mutta tuolloin tilanteen korjaaminen vie vähintään yhden sukupolven ajan.
    Kun määrällisistä tulostavoitteista ei tingitä, voimavarojen vähäisyys aiheuttaa ennen pitkää inflaation myös tutkintojen laadussa. Jos kirjoitettujen maisterinpapereiden ja jaettujen tohtorinhattujen määrästä tulee tuloksellisuuden mitta, yliopiston laitoksille tulee kiusaus katsoa heikompaakin työn jälkeä läpi sormien.

Hallitusohjelmassa ja eduskunnan julkilausumissa on selvästi sitouduttu yliopistojen korkeatasoisen perusopetuksen turvaamiseen, eikä tavoitteen toteuttamistavoissa ole enää paljon tulkinnanvaraa. Yliopistojen toimintaedellytykset on nyt turvattava sellaisella kuoppakorotuksella ja sen jälkeisen reaalitason ylläpitämisen takaavalla lailla, joka antaa yliopistoille työ- ja kehittämisrauhan ainakin vuosikymmenen puoliväliin, ellei pidemmällekin.
    Rahoitusratkaisuja linjattaessa on erityisesti pidettävä huolta siitä, että yliopistot säilyttävät sivistystehtävänsä ja tarjoavat edelleen korkealaatuista opetusta myös sellaisilla aloilla, joiden suorat tuotannolliset hyödyt jäävät vähäisiksi. Kun tuottoisimmat yhteishankkeet ja ulkopuolista rahoituksella pyöritetyt soveltavan tutkimuksen projektit käyttävät enemmän tai vähemmän suorasti veloituksetta myös yliopiston infrastruktuuria, näiden ”vapaamatkustajien” pitäisi kanavoida varoja myös perusrahoitukseen. o



ETUSIVULLE